Alkuinnostuksen laannuttua on välttämättä todettava, että kirjoittaminen on yllättävän hankalaa. On niin paljon ajatuksia jotka sekottuvat toisiinsa. On yllättävän vaikeaa päättää, mistä aloittaa ja mihin keskittyä. Kuvittelin blogin kirjoittamisen tuovan helposti mielenrauhaa ja mielihyvää sekä täyttävän aukon, jonka epä-luovuus on elämääni synnyttänyt. Kuvittelin hetkessä lohtivani itsestäni sukkelan, luovan ja sivistyneen kirjoittajan. Blogin kirjoittamisen lisukkeena tietysti ryhtyisin valokuvaamaan ja olisin yhtäkkiä kovin kultturelli, mielipiteitä omaavaa ja sukkelasanainen, mitä en koskaan ole ollut. Olen nimittäin omistanut elämäni urheilulle. Siis tähän päivään saakka. Nyt alkakoon uusi aika!

Bloggaamisen lisäksi olen yrittänyt kasvaa henkisesti. Saavuttaa jonkin uuden tason ja mielihyvän tilan elämässäni. Olen näet päättänyt ottaa rennommin. Relata. Chillata. Yllättävän hankalaa sanoisin. Tunnustan että syvällä sisimmässäni asustaa perfektionisti-peikko, joka piiskaa eteenpäin ja saavuttamaan enemmän ja pärjäämään paremmin. Olen onnistunut laskemaan rimaa opiskelujen suhteen ja onnistunut merkittävästi. En meinaan ressaillut pahemmin pääsykokeista keväällä. Tai ehkä hieman, mutta selvästi vähemmän kuin aiemmin. Loistavaa! Henkistä kasvua havaittavissa. Kesällä palkintona oli toivottu opiskelupaikka, joten mitä voin oppia tästä? Tekemällä parhaansa pärjää hyvin. Yliyrittäminen ja puurtaminen vain vie mehut ja tekee elämästä harmaata. Nykyisin ymmärrän että ysi ja ja kasi ovat hyviä numeroita eikä seiskakaan maailmaa kaada. Oppiminen ja pärjääminen on kivaa, mutta elämä on vielä kivempaa!

Vaikka rimani on laskenut kiitettävästi opiskelujen suhteen, vaadin itseltäni suunnattomasti ihmisenä. Miksi? Enhän vaatisi keneltäkään toiselta samaa. Ehkä pelkään jääväni yksin, jos en olekaan hauska tai käyttäysin lapsellisesti. Kuinka vaikeaa on ymmärtää, että tule sellaisena kun olet, todella tarkoittaa sitä? Sellaisena kun olet. Omana itsenä. Helppoa. Kukaan ei ole täydellinen joten miksi minunkaan pitäisi? Olenkin päättänyt herätä jokaiseen aamuun kehumalla itseäni. Kuka muukaan sen tekisi ellen minä! Epätäydellisyys ja sen hyväksyminen on kehumisen arvoinen asia.

On hyvin vaikea käsittää, että saan olla hankala, vaikea, raivostuttava ja lapsellinen - olemalla samaan aikaan rakastettu. Hyvin ällistyttävää. Kun haluaisin rakkauden olevan täydellistä ja ihanaa. Eihän rakkaalleen kuulu olla hankala? Ei kukaan ainakaan romaaneissa tai elokuvissa ole. Niissä kaikki sujuu jouhevasti sovittuja juonenkäänteitä lukuunottamatta, jotka nekin istuvat hyvin tarinaan. Vaan todellisuus - ainakin omani - on toisenlainen. On mökötystä, huutoa, ärtymystä ja silti rakkautta. Edelleen yhtä ällistyttävää.

Kummaa että vaatimukset itseään kohtaan kasvavat suunnattomiksi juuri silloin kun ei ole koulun tuomia paineita. Juuri silloin kun ei voi kokea pätemisen tunnetta koulussa. Ei voi tuntea tekevänsä jotain hyödyllistä ja tärkeää. Ei voi tuntea pärjäävänsä. Juuri silloin tuntee tarvetta päteä sosiaalisesti ja olla yli-ihminen. Miksi ei voi olla vain ihminen? Hankala, vaikea, raivoistuttava, lapsellinen ja rakastettu. Kaikki ilman pätemistä ja saavuttamista. Ei elämässä ole kyse pätemisestä ja paremmuudesta. Elämän tarkoitus on elää. vain kerran ja katumatta.