Lisäsin juuri blogini useampaan kategoriaan, sillä en todellakaan tiedä minne kuuluisin. Kaipa kirjoittelen hieman jokaisesta asiasta ja asian vierestä. Aika näyttää.

Olen tuntenut itseni pitkään kumman surumieliseksi. Toisaalta olen hyvin onnellinen ja kaikki elämässäni on kohdillaan. Vanhempani ovat loistavat, mitä nyt lapsi-vanhempi-suhteeseen kuuluvia ristiriitoja ratkotaan varsin kovasanaisesti ja äänisesti ajoittain. Olen juuri saanut opiskelupaikan alalta, jonka parissa voisin hyvinkin kuvitella viihtyväni. Minulla on ystäviä ja olen terve. En kärsi lapsuudentarumoista ja seurustelen maailman suloisimman poikaystävän kanssa. Eli kaikki on kunnossa ja ihan oikeasti. Mistä kumpuaa sisälläni piilevä surumielisyys?

Unohdan helposti menneet vuodet ja tuntemukseni niiltä ajoilta. Tästä johtuen olen nyt jo jonkin aikaa kuvitellut olleeni aina pohjimmiltani surumielinen ja vakava tyyppi. Kun yritän tarkemmin ponnistella ja uppoutua menneisiin vuosiin, en kuitenkaan usko näin. Olen aina ollut puuhakkuudestani huolimatta pohtija. Olen kantanut huolta kehitysmaiden lapsista, ollut vastuuntuntoinen, herkkä ja empaattinen. Mielestäni poikkeukkeuksellisen synkkä en kuitenkaan ole ollut. Luulen että ajoittainen suruntunne, johtuu vanhan taakse jäämisisestä ja uuden alkamisesta.

Koska olen viettänyt välivuotta töitä tehden, minulle on jäänyt aikaa valmistautua tulevaan eroon vanhemmistani, sisaruksistani, ystävistäni, tutuista maisemista ja piireistä. Myönnän olevani kyllästynyt kotipaikkakuntaani ja oikeastaan kaikkeen täällä. Olen harrastanut, käynyt koulua, kolunnut kaikki mahdolliset lenkkipolut ristiin rastiin ja pyörinyt kaupungilla ystävieni kanssa kyllästymiseen saakka. Koen ettei tällä paikalla ole enää mitään annettavaa ja olen hyvin halukas saamaan uusia tuulia elämääni. Silti on hyvin haikeaa jättää kaikki tuttu ja turvallinen taakse. Etenkin tiettyt muistot ja hetket tekevät erosta erityisen hankalan. Lisäksi vanhempieni jättäminen on suorastaan kamalaa.

Olen esikoinen, joten olen ensimmäinen josta vanhempani joutuvat päästämään irti. Haluan kovasti omaa vapautta ja oman paikan josta vastaan vain itselleni - ei marinoita siisteydestä eikä toisten aikatauluja. Silti koen eron erytyisen raskaaksi vaikka tiedän että voin aina palata takaisin. En ole niinkään huolissani omasta puolestani, sillä olen itsenäinen ja pärjään. Olen tottunut huolehtimaan perheestäni vaikkei suoranaisesti tarvitsisikaan, joten huoleni kohdistuu kotipuoleen. Tiedän etten ole korvaamaton, mutta silti kannan kummallista huolta muiden pärjäämisestä. Auttavatko sisarukseni vanhemipani tarpeeksi? Säilyyhän rauha ja toimiihan yhdessäelo kun en ole tasoittamassa välienselvittelyjä?

Vaikka ajatukseni ovat varmaan hyvinkin luonnollisia tiedän hyvin niiden olevan turhia. Olen viime vuosina opetellut ottamaan vastuun vain omista teoistani ja asioistani ja kappas kummaa asiat pelaavat edelleen. Kuuleman mukaan monet naiset pohtivat näitä asioita vasta myöhemmällä iällä joten koen olevani varsinainen edelläkävijä! Mahtavaa! Joten turha huoli pois, sillä asioilla on tapana järjestyä ressaamattakin. Sitäpaitsi tiedän varsinhyvin asioiden sujuvan ilman minuakin. Sisaruksillani on vain kovasti vielä kasvamista mitä yhteiseloon tulee. Toinen heistä onkin petrannut kiitettävästi joten luotan toisen seuraavan perässä :) Ja olenhan minäkin osani yhteydenottoihin antanut!

Surun tunteeni on osittain myös tiettyä epävarmuutta. On hyvin vapauttavaa kun tiedän olevani kahlimaton ja vapaa kaikki ovet avoinna. Samalla ahdistaa kun ei tiedä kuka on, minne kuuluu, ja mitä tuleman pitää. Välillä kun tuntuu ettei osaa päättää yhtään mistään eikä tunne lainkaan itseään. Tiedän että tekemällä sen mikä tuntuu oikealta päätyy parhaimpiin tuloksiin ja itsensäkin oppii ajan kanssa tuntemaan, mutta silti ajoittain pieni suru istuu puserossa. Kai tähänkin paras lääke on rennosti ottaminen ja elämästä nauttiminen. Tekee niin kuin sydän sanoo niin jossain vaiheessa löytää itsensä paikasta joka tuntuu kotoisalta.

Tämä kaikki pohtiminen kumpuaa siitä, että kerrankin minulla on aikaa ja vain aikaa. Ei ole koetta johon lukea, ei töitä eikä treenejä. Vain satunnaisia projekteja siivoamisen ja tekemättömien tehtävien parissa. On aivan ihanaa olla lomalla, mutta kaikki tämä aika saa ajatukset jylläämään päässä. Kaipa tämmöinen itsensä tutkiskelu tekee ajoittain ihan hyvääkin. Kunhan näihin asiohin ei jää vellomaan. Ja ehkä tällä tutkiskelulla saadaan se surukin pois puserosta!