Lisäsin juuri blogini useampaan kategoriaan, sillä en todellakaan tiedä minne kuuluisin. Kaipa kirjoittelen hieman jokaisesta asiasta ja asian vierestä. Aika näyttää.

Olen tuntenut itseni pitkään kumman surumieliseksi. Toisaalta olen hyvin onnellinen ja kaikki elämässäni on kohdillaan. Vanhempani ovat loistavat, mitä nyt lapsi-vanhempi-suhteeseen kuuluvia ristiriitoja ratkotaan varsin kovasanaisesti ja äänisesti ajoittain. Olen juuri saanut opiskelupaikan alalta, jonka parissa voisin hyvinkin kuvitella viihtyväni. Minulla on ystäviä ja olen terve. En kärsi lapsuudentarumoista ja seurustelen maailman suloisimman poikaystävän kanssa. Eli kaikki on kunnossa ja ihan oikeasti. Mistä kumpuaa sisälläni piilevä surumielisyys?

Unohdan helposti menneet vuodet ja tuntemukseni niiltä ajoilta. Tästä johtuen olen nyt jo jonkin aikaa kuvitellut olleeni aina pohjimmiltani surumielinen ja vakava tyyppi. Kun yritän tarkemmin ponnistella ja uppoutua menneisiin vuosiin, en kuitenkaan usko näin. Olen aina ollut puuhakkuudestani huolimatta pohtija. Olen kantanut huolta kehitysmaiden lapsista, ollut vastuuntuntoinen, herkkä ja empaattinen. Mielestäni poikkeukkeuksellisen synkkä en kuitenkaan ole ollut. Luulen että ajoittainen suruntunne, johtuu vanhan taakse jäämisisestä ja uuden alkamisesta.

Koska olen viettänyt välivuotta töitä tehden, minulle on jäänyt aikaa valmistautua tulevaan eroon vanhemmistani, sisaruksistani, ystävistäni, tutuista maisemista ja piireistä. Myönnän olevani kyllästynyt kotipaikkakuntaani ja oikeastaan kaikkeen täällä. Olen harrastanut, käynyt koulua, kolunnut kaikki mahdolliset lenkkipolut ristiin rastiin ja pyörinyt kaupungilla ystävieni kanssa kyllästymiseen saakka. Koen ettei tällä paikalla ole enää mitään annettavaa ja olen hyvin halukas saamaan uusia tuulia elämääni. Silti on hyvin haikeaa jättää kaikki tuttu ja turvallinen taakse. Etenkin tiettyt muistot ja hetket tekevät erosta erityisen hankalan. Lisäksi vanhempieni jättäminen on suorastaan kamalaa.

Olen esikoinen, joten olen ensimmäinen josta vanhempani joutuvat päästämään irti. Haluan kovasti omaa vapautta ja oman paikan josta vastaan vain itselleni - ei marinoita siisteydestä eikä toisten aikatauluja. Silti koen eron erytyisen raskaaksi vaikka tiedän että voin aina palata takaisin. En ole niinkään huolissani omasta puolestani, sillä olen itsenäinen ja pärjään. Olen tottunut huolehtimaan perheestäni vaikkei suoranaisesti tarvitsisikaan, joten huoleni kohdistuu kotipuoleen. Tiedän etten ole korvaamaton, mutta silti kannan kummallista huolta muiden pärjäämisestä. Auttavatko sisarukseni vanhemipani tarpeeksi? Säilyyhän rauha ja toimiihan yhdessäelo kun en ole tasoittamassa välienselvittelyjä?

Vaikka ajatukseni ovat varmaan hyvinkin luonnollisia tiedän hyvin niiden olevan turhia. Olen viime vuosina opetellut ottamaan vastuun vain omista teoistani ja asioistani ja kappas kummaa asiat pelaavat edelleen. Kuuleman mukaan monet naiset pohtivat näitä asioita vasta myöhemmällä iällä joten koen olevani varsinainen edelläkävijä! Mahtavaa! Joten turha huoli pois, sillä asioilla on tapana järjestyä ressaamattakin. Sitäpaitsi tiedän varsinhyvin asioiden sujuvan ilman minuakin. Sisaruksillani on vain kovasti vielä kasvamista mitä yhteiseloon tulee. Toinen heistä onkin petrannut kiitettävästi joten luotan toisen seuraavan perässä :) Ja olenhan minäkin osani yhteydenottoihin antanut!

Surun tunteeni on osittain myös tiettyä epävarmuutta. On hyvin vapauttavaa kun tiedän olevani kahlimaton ja vapaa kaikki ovet avoinna. Samalla ahdistaa kun ei tiedä kuka on, minne kuuluu, ja mitä tuleman pitää. Välillä kun tuntuu ettei osaa päättää yhtään mistään eikä tunne lainkaan itseään. Tiedän että tekemällä sen mikä tuntuu oikealta päätyy parhaimpiin tuloksiin ja itsensäkin oppii ajan kanssa tuntemaan, mutta silti ajoittain pieni suru istuu puserossa. Kai tähänkin paras lääke on rennosti ottaminen ja elämästä nauttiminen. Tekee niin kuin sydän sanoo niin jossain vaiheessa löytää itsensä paikasta joka tuntuu kotoisalta.

Tämä kaikki pohtiminen kumpuaa siitä, että kerrankin minulla on aikaa ja vain aikaa. Ei ole koetta johon lukea, ei töitä eikä treenejä. Vain satunnaisia projekteja siivoamisen ja tekemättömien tehtävien parissa. On aivan ihanaa olla lomalla, mutta kaikki tämä aika saa ajatukset jylläämään päässä. Kaipa tämmöinen itsensä tutkiskelu tekee ajoittain ihan hyvääkin. Kunhan näihin asiohin ei jää vellomaan. Ja ehkä tällä tutkiskelulla saadaan se surukin pois puserosta!

Alkuinnostuksen laannuttua on välttämättä todettava, että kirjoittaminen on yllättävän hankalaa. On niin paljon ajatuksia jotka sekottuvat toisiinsa. On yllättävän vaikeaa päättää, mistä aloittaa ja mihin keskittyä. Kuvittelin blogin kirjoittamisen tuovan helposti mielenrauhaa ja mielihyvää sekä täyttävän aukon, jonka epä-luovuus on elämääni synnyttänyt. Kuvittelin hetkessä lohtivani itsestäni sukkelan, luovan ja sivistyneen kirjoittajan. Blogin kirjoittamisen lisukkeena tietysti ryhtyisin valokuvaamaan ja olisin yhtäkkiä kovin kultturelli, mielipiteitä omaavaa ja sukkelasanainen, mitä en koskaan ole ollut. Olen nimittäin omistanut elämäni urheilulle. Siis tähän päivään saakka. Nyt alkakoon uusi aika!

Bloggaamisen lisäksi olen yrittänyt kasvaa henkisesti. Saavuttaa jonkin uuden tason ja mielihyvän tilan elämässäni. Olen näet päättänyt ottaa rennommin. Relata. Chillata. Yllättävän hankalaa sanoisin. Tunnustan että syvällä sisimmässäni asustaa perfektionisti-peikko, joka piiskaa eteenpäin ja saavuttamaan enemmän ja pärjäämään paremmin. Olen onnistunut laskemaan rimaa opiskelujen suhteen ja onnistunut merkittävästi. En meinaan ressaillut pahemmin pääsykokeista keväällä. Tai ehkä hieman, mutta selvästi vähemmän kuin aiemmin. Loistavaa! Henkistä kasvua havaittavissa. Kesällä palkintona oli toivottu opiskelupaikka, joten mitä voin oppia tästä? Tekemällä parhaansa pärjää hyvin. Yliyrittäminen ja puurtaminen vain vie mehut ja tekee elämästä harmaata. Nykyisin ymmärrän että ysi ja ja kasi ovat hyviä numeroita eikä seiskakaan maailmaa kaada. Oppiminen ja pärjääminen on kivaa, mutta elämä on vielä kivempaa!

Vaikka rimani on laskenut kiitettävästi opiskelujen suhteen, vaadin itseltäni suunnattomasti ihmisenä. Miksi? Enhän vaatisi keneltäkään toiselta samaa. Ehkä pelkään jääväni yksin, jos en olekaan hauska tai käyttäysin lapsellisesti. Kuinka vaikeaa on ymmärtää, että tule sellaisena kun olet, todella tarkoittaa sitä? Sellaisena kun olet. Omana itsenä. Helppoa. Kukaan ei ole täydellinen joten miksi minunkaan pitäisi? Olenkin päättänyt herätä jokaiseen aamuun kehumalla itseäni. Kuka muukaan sen tekisi ellen minä! Epätäydellisyys ja sen hyväksyminen on kehumisen arvoinen asia.

On hyvin vaikea käsittää, että saan olla hankala, vaikea, raivostuttava ja lapsellinen - olemalla samaan aikaan rakastettu. Hyvin ällistyttävää. Kun haluaisin rakkauden olevan täydellistä ja ihanaa. Eihän rakkaalleen kuulu olla hankala? Ei kukaan ainakaan romaaneissa tai elokuvissa ole. Niissä kaikki sujuu jouhevasti sovittuja juonenkäänteitä lukuunottamatta, jotka nekin istuvat hyvin tarinaan. Vaan todellisuus - ainakin omani - on toisenlainen. On mökötystä, huutoa, ärtymystä ja silti rakkautta. Edelleen yhtä ällistyttävää.

Kummaa että vaatimukset itseään kohtaan kasvavat suunnattomiksi juuri silloin kun ei ole koulun tuomia paineita. Juuri silloin kun ei voi kokea pätemisen tunnetta koulussa. Ei voi tuntea tekevänsä jotain hyödyllistä ja tärkeää. Ei voi tuntea pärjäävänsä. Juuri silloin tuntee tarvetta päteä sosiaalisesti ja olla yli-ihminen. Miksi ei voi olla vain ihminen? Hankala, vaikea, raivoistuttava, lapsellinen ja rakastettu. Kaikki ilman pätemistä ja saavuttamista. Ei elämässä ole kyse pätemisestä ja paremmuudesta. Elämän tarkoitus on elää. vain kerran ja katumatta.

Heippa vaan kaikille!

Tämä on ensimmäisen blogini ensimmäinen kirjoitus. Tättärää! Huippua! Ja kaikki lähti ihan hetken mielijohteesta. Olen suhteellisen aktiivisesti käynyt seuraamassa muutamia blogeja, mutta en ole hetkeäkään harkinnut itse kirjoittavani mitään. Olenhan sellainen simppeli tyyppi. Melko tylsä suorastaan sanottuna. Vatvon samoja asioita päivästä toiseen ja teen samoja asioita. Enkä ole mikään kirjoittaja virtuoosikaan. Ala-aste aikana olin melko hyvä, oikestaan todella hyvä kirjoittaja ja paukuttelin kymppejä tarinasta toiseen. Kirjailijankin urasta haaveilin, mutta yläasteen tullessa huomasin tasoni laskevan; kymppejen sijasta tuli ysejä ja vähitellen kasi puolikkaita. Lukiossa sitten iski sitten viimein kun käväsin pohjalla vetäen kuutosen aineistoesseestä. Liekkö sivistyksen, mielipiteiden vai mielikuvituksen puutetta? Ken tietää. Mutta kaikesta huolimatta olen tässä. Ja kovin ylpeä siitä. Ihan ihka oikea oma blogi.

Olen kai hieman kyllästynyt päiväkirjan pitämiseen. Olen säännöllisen epäsäännöllisesti rustannut merkintöjä vihkoseeni muutaman vuoden ajan. En kirjoita mitään historiikkia vain mieltäni askarruttavia asioita, joita kertyykin aina mukavanlaisesti. Yritän kai analysoida elämää ja tuntemuksia kemistin tavoin mutta törmään aina samaan ongelmaan: elämä on yhtä tunteiden juhlaa ja tanssia, missä on vain yritettävä pysyä mukana parhaansa mukaan. 

Päiväkirjassa on yksi miinus ja erittäin suuri sellainen - et pääse jakamaan ajatuksiasi muiden kanssa. Tämä koituikin päiväkirja-poloni kohtaloksi, sillä mielestäni on hyvin ihastuttavaa vaihtaa mielipiteitä, kokemuksia ja ajatuksia. Välillä tunnen olevani liian vaikea ja syvällinen tyyppi, joten en syvimpiä tuntemuksiani ruodi päivittäin ystävieni ja satunnaisten tuttavien kanssa. Oikeastaan ei pää syy ajatusteni kirjalliseen ilmaisuun piile edellä mainitussa. Ajatukseni ovat vain kovin monimutkaisia ja vaikeasti tavoitettavissa. Ne tuntuvat menevän piiloon ja solmuun kun yritän tavoittaa niitä. Analysoimisen kanssa ne ovat vielä vasta hakoisempia. Eivät suostu pysymään kemistin mikroskooppisessa syynissäni vaan kiemurtelevat pakoon. Näin kirjoittaessa niitä on helpompi tavoittaa, sillä saan ne uuvutettua pitkässä juoksussa. Ne pistävät kyllä parhaansa hanttiin, mutta jo useampien kymmenien minuuttien jälkeen ne ovat avain poikki ja antautuvat - niiden kestävyys ei nähkääs ole mitään maratoon juoksijan tasoa. Toisinaan ne kyllä yllättävät ja kestää päiviä jopa viikkoja ennen kuin tavoitan niitä. Ne ilkkuvat kaukana edessäni yrrittäessäni päästä lähemmäs. Kun odotan tarpeeksi kärsivällisesti ja jatkan rentoa menoani, ne kangistuvat kuitenkin lopulta ja antautuvat, mikä on erittäin palkitsevaa.

Kaiken tämän selvityksen ja puolustelun jälkeen olen vakaasti aloittamassa bloggaamista, niin kuin sitä trendikkäästi kutsutaan. Olen erittäin uhmakas jopa kapinallinen. Lukeekaa tai älkää minähän pysyn täällä! Ei minusta ihan vähällä eroon pääse! Kiertäkää vain kaukaa ja kummeksukaa, sillä minähän en välitä! Oloni on kuin teini-ikäisellä joka rimpuilee vanhempiensa ottetta pakoon. Loistavaa, sillä murrosikäänihän en koskaan kokenut. Olin nimittäin kiltti tyttö ja eihän kiltin tytön kuulu suuttua. Sellainen ei sovi sitten yhtään.

Ja vielä muutama varoituksen sananen. Olen äärettömän huono yhdys sanoissa. Eli virheitä tulee. Kaikki virhekammoiset jotka selvisitte tähänkin asti: onnea urheasta yrityksestä ja hypystä tuntemattomaan. Suosittelen silti vaihtamaan seuraavaan blogiin viimestään tässä vaiheessa. Olen myös hyvin seilaavaa tyyppiä eli menen yhden ajatusvirran mukana, mutta tuulen kääessä heittäydyn toisen vietäväksi. En myöskään aio luoda omaa nasevaa, iskevää tai muuten vakuuttavaa tyyliä vain kirjoittaa puhtaasti omaksi ilokseni. Ja kaikista suurin ja peloittavin vaara: olen hyvin pitkäveteinen tyyppi. Piste.

Jos selvisit näin pitkälle, ole ylpeä itsestäsi! Voisit juhlistaa tätä kahvikupposella. Ensi tapaamisella pyörittelemme edelleen yhtä tyhjiä asioita, mutta hieman eri nimillä. Tervetuloa!