Heippa vaan kaikille!

Tämä on ensimmäisen blogini ensimmäinen kirjoitus. Tättärää! Huippua! Ja kaikki lähti ihan hetken mielijohteesta. Olen suhteellisen aktiivisesti käynyt seuraamassa muutamia blogeja, mutta en ole hetkeäkään harkinnut itse kirjoittavani mitään. Olenhan sellainen simppeli tyyppi. Melko tylsä suorastaan sanottuna. Vatvon samoja asioita päivästä toiseen ja teen samoja asioita. Enkä ole mikään kirjoittaja virtuoosikaan. Ala-aste aikana olin melko hyvä, oikestaan todella hyvä kirjoittaja ja paukuttelin kymppejä tarinasta toiseen. Kirjailijankin urasta haaveilin, mutta yläasteen tullessa huomasin tasoni laskevan; kymppejen sijasta tuli ysejä ja vähitellen kasi puolikkaita. Lukiossa sitten iski sitten viimein kun käväsin pohjalla vetäen kuutosen aineistoesseestä. Liekkö sivistyksen, mielipiteiden vai mielikuvituksen puutetta? Ken tietää. Mutta kaikesta huolimatta olen tässä. Ja kovin ylpeä siitä. Ihan ihka oikea oma blogi.

Olen kai hieman kyllästynyt päiväkirjan pitämiseen. Olen säännöllisen epäsäännöllisesti rustannut merkintöjä vihkoseeni muutaman vuoden ajan. En kirjoita mitään historiikkia vain mieltäni askarruttavia asioita, joita kertyykin aina mukavanlaisesti. Yritän kai analysoida elämää ja tuntemuksia kemistin tavoin mutta törmään aina samaan ongelmaan: elämä on yhtä tunteiden juhlaa ja tanssia, missä on vain yritettävä pysyä mukana parhaansa mukaan. 

Päiväkirjassa on yksi miinus ja erittäin suuri sellainen - et pääse jakamaan ajatuksiasi muiden kanssa. Tämä koituikin päiväkirja-poloni kohtaloksi, sillä mielestäni on hyvin ihastuttavaa vaihtaa mielipiteitä, kokemuksia ja ajatuksia. Välillä tunnen olevani liian vaikea ja syvällinen tyyppi, joten en syvimpiä tuntemuksiani ruodi päivittäin ystävieni ja satunnaisten tuttavien kanssa. Oikeastaan ei pää syy ajatusteni kirjalliseen ilmaisuun piile edellä mainitussa. Ajatukseni ovat vain kovin monimutkaisia ja vaikeasti tavoitettavissa. Ne tuntuvat menevän piiloon ja solmuun kun yritän tavoittaa niitä. Analysoimisen kanssa ne ovat vielä vasta hakoisempia. Eivät suostu pysymään kemistin mikroskooppisessa syynissäni vaan kiemurtelevat pakoon. Näin kirjoittaessa niitä on helpompi tavoittaa, sillä saan ne uuvutettua pitkässä juoksussa. Ne pistävät kyllä parhaansa hanttiin, mutta jo useampien kymmenien minuuttien jälkeen ne ovat avain poikki ja antautuvat - niiden kestävyys ei nähkääs ole mitään maratoon juoksijan tasoa. Toisinaan ne kyllä yllättävät ja kestää päiviä jopa viikkoja ennen kuin tavoitan niitä. Ne ilkkuvat kaukana edessäni yrrittäessäni päästä lähemmäs. Kun odotan tarpeeksi kärsivällisesti ja jatkan rentoa menoani, ne kangistuvat kuitenkin lopulta ja antautuvat, mikä on erittäin palkitsevaa.

Kaiken tämän selvityksen ja puolustelun jälkeen olen vakaasti aloittamassa bloggaamista, niin kuin sitä trendikkäästi kutsutaan. Olen erittäin uhmakas jopa kapinallinen. Lukeekaa tai älkää minähän pysyn täällä! Ei minusta ihan vähällä eroon pääse! Kiertäkää vain kaukaa ja kummeksukaa, sillä minähän en välitä! Oloni on kuin teini-ikäisellä joka rimpuilee vanhempiensa ottetta pakoon. Loistavaa, sillä murrosikäänihän en koskaan kokenut. Olin nimittäin kiltti tyttö ja eihän kiltin tytön kuulu suuttua. Sellainen ei sovi sitten yhtään.

Ja vielä muutama varoituksen sananen. Olen äärettömän huono yhdys sanoissa. Eli virheitä tulee. Kaikki virhekammoiset jotka selvisitte tähänkin asti: onnea urheasta yrityksestä ja hypystä tuntemattomaan. Suosittelen silti vaihtamaan seuraavaan blogiin viimestään tässä vaiheessa. Olen myös hyvin seilaavaa tyyppiä eli menen yhden ajatusvirran mukana, mutta tuulen kääessä heittäydyn toisen vietäväksi. En myöskään aio luoda omaa nasevaa, iskevää tai muuten vakuuttavaa tyyliä vain kirjoittaa puhtaasti omaksi ilokseni. Ja kaikista suurin ja peloittavin vaara: olen hyvin pitkäveteinen tyyppi. Piste.

Jos selvisit näin pitkälle, ole ylpeä itsestäsi! Voisit juhlistaa tätä kahvikupposella. Ensi tapaamisella pyörittelemme edelleen yhtä tyhjiä asioita, mutta hieman eri nimillä. Tervetuloa!